Sinä olet ystäväni

Sain ensimmäisen ystäväni kuusitoistavuotiaana. Seisoin ja juttelin Helenan kanssa
koulun jälkeen, kun yhtäkkiä ymmärsin, että meistä oli tullut ystävät. Olin aina halunnut ystävän, niin tietysti olin iloinen, mutta samalla vähän peloissani. Sillä mitä mun pitäisi nyt tehdä? Siis, miten ollaan ystäviä jonkun kanssa?

Äiti muutti kotoa, kun olin kaksitoista. Se oli aina ottanut huolta meistä, mutta nyt se sanoi, että oli isämme vuoro. Mutta eihän isä osannut muuta kuin ryypätä, ja se ei ikinä ollut kotona, niin kukaan ei huolehtinut meistä. Meidän piti yrittää selviytyä parhaamme mukaan, ja kyllähän me pysyttiin elossa, mutta osa musta jotenkin hävisi silloin. Enkä ole koskaan pystynyt löytämään sitä osaa itsestäni enää.

Mulla oli niin paljon kysymyksiä, mutta ei ketään, keneltä kysyä. Luin kirjoja, kuuntelin musiikkia ja katsoin telkkaria ja yritin saada tietoa sitä kautta. Mutta ei se auttanut, en osannut olla kuin muut, ja ne menivät aina koulun jälkeen yhdessä johonkin, ja mä menin kotiin ja olin yksin telkkarin edessä ja yritin ymmärtää, mitä olin tehnyt väärin.

Aloin saamaan outoja tapoja. Yhtenä kesänä leivoin omenapiirakan joka päivä, se oli kaikki mitä söin. Olin lukenut jostain kirjasta, että sillä voisi elää, ja tietysti mä uskoin siihen, koska ei ollut ketään, joka olisi sanonut että se oli hullua. Tuo oli kun olin vielä pieni, mutta myöhemmin päätin jossain vaiheessa lopettaa hymyilemisen ja puhumisen.

Olin lukenut asketismista ja ajattelin, että se sopisi mulle. Mutta siitä tulikin vain
jonkinlaista tunteiden asketismia, etten koskaan näyttäisi kenellekään, miltä musta tuntui.

Kun aloitin lukion ja tapasin Helenan olin tosi hiljainen. En puhunut senkään jälkeen moneen vuoteen, vasta sitten Jakobin ja Skäggetin kanssa, kun alettiin polttamaan pilveä joka päivä ja se sai mut rentoutumaan, vasta silloin aloin puhumaan.

Menin Helenalle jonakin iltana ja siellä tapasin sen kaverit. Ne olivat eläinoikeusaktivisteja ja kuuntelivat hardcorea, ja näyttivät juuri siltä, miltä olin aina itse halunnut näyttää. Päätin tulla samanlaiseksi kuin ne, ja muutamassa kuukaudessa olin jättänyt lukion kesken ja muuttanut elämäni täysin. Olin niin kuin oikea ihminen, nyt kun mulla oli ystäviä, ja siitä mun elämä sit alkoi.

Mun pitäisi varmaan katua kaikkea, mitä tein lukion jälkeen, mutta en kadu. Aloitin
varastamisen ja varastin joka päivä seitsemän vuoden ajan, elätin itseäni sillä. Mutta en kadu sitä, vaikka äiti haukkui varkaaksi kun poliisilta alkoi tulla kirjeitä kotiin ja sanoi että mun pitäisi hävetä, mutta ei mua hävettänyt. Kun en voinut sille mitään, että varastin. Kaikki mun kaverit varastivat, se oli niin kuin osa elämäntapaamme. Ja mulle mun ystävät olivat kaikkeni, ja mä halusin vain olla niin kuin ne. Kun nehän opettivat mulle kaiken sen, mitä mun vanhemmat eivät olleet opettaneet. Ne opettivat mulle miten ollaan hellä, ja ne opettivat mulle miten kuunnellaan ja kannustetaan toisia, miten rakastetaan. Ja me oltiin aina yhdessä, emmekä ikinä annettu periksi, ja mun elämässä oli kerrankin iloa. Niin kun mun ystävät varastivat ja ryyppäsivät ja rikkoivat meidän vihollisten, siis aikuismaailman, omaisuutta kun se oli kuitenkin vain paskaa orjateollisuutta, mitä mun olisi muka pitänyt tehdä? Olisiko mun pitänyt pysyä kotona ja katsoa telkkaria? Ei, tottakai lähdin mukaan ja heittäydyin kaikkeen täysillä ja mun piti aina olla pahin. Rikoin, varastin ja ryyppäsin enemmän kuin muut, koska halusin tulla rakastetuksi. Olisin voinut tehdä mitä tahansa saadakseni vähän rakkautta. Ihan mitä tahansa.

Sen eläinoikeusjutun kautta tapasin Erikin, ja se pyysi mut mukaan soittamaan sen
grindcore-bändiin. En osannut soittaa muuta kuin vähän kitaraa, mutta mulla oli syntikka ja mä sain pimputella sitä taustalla, vaikka se ei varmaan oikein kuulostanut miltään. Jakob soitti kitaraa bändissä. Lauloin sille joitakin mun vanhoja biisejä, ja se tykkäsi niistä. Perustimme uuden bändin, mä sain laulaa, ja Jakob oli siis se tyyppi joka sai mut uskomaan, että mä osaan tehdä jotain. Että mussa on jotain kaunista. Miten semmoisesta voisi kiittää toista? Kun olin vain rikkinäinen ja ruma, kaikin tavoin kauhea, niin se sai mut tuntemaan itseni erilaiseksi. Että olin jonkun arvoinen.

Ja se jatkoi uskomaan muhun, vaikka en itse osannut uskoa. Yritin pelotella sitä, ja kaikkia muitakin, pois läheltäni. Joskus kännissä löin sitä ja Skäggetiä. Ne eivät koskaan lyöneet takaisin, kun ne jotenkin ymmärsivät, että löin, koska pelkäsin niin paljon. Tietenkin ne sanoivat, että mun piti lopettaa, ja mua hävetti aina ihan kauheasti jälkeenpäin. Mutta ne eivät jättäneet mua. Ne eivät uskoneet mua, kun yritin todistaa, kuinka vitun paska ihminen olin, vaan pitivät musta kovasti kiinni, eivätkä koskaan päästäneet irti.

Katsoin usein jalkapalloa telkkarista Jakobin kanssa. Kommentoimme pelaajien
suorituksia kentällä, mutta keksimme myös tarinoita siitä, mitä pelaajat tekivät yhdessä, kun ottelu oli ohi. Ketkä olivat kavereita, ja mitä ne tekivät yhdessä.

Lapsena mietin paljon mitä ystävyys on. Koska ei ollut ketään, jolta kysyä, mytologisoin ystävyyttä kuin uskontoa ja kietouduin teorioihini, kunnes tuntui, kuin olisin tulossa hulluksi. Siksi oli niin vapauttavaa katsoa jalkapalloa Jakobin kanssa. Sen kanssa uskalsin kokeilla ajatuksiani ystävyydestä. Enkä ollutkaan hullu. Tai vaikkapa olin, se ei tehnyt mitään, koska Jakob tykkäsi musta, ja se oli kaikkein tärkeintä.

Seitsemän vuotta sitten päätin muuttaa Suomeen. Kun kerroin siitä Jakobille, se tuli
surulliseksi. Se yllätti mut, sillä en ollut uskonut, että kukaan kaipaisi mua. Sillä
sisimmässäni en vieläkään voi uskoa, että joku voisi rakastaa mua. Kun musta vain
tuntuu, että musta puuttuu jotain sellaista mitä kaikissa muissa on.

En tiedä, huomaavatko muut sen, että en toimi niin kuin pitäisi. Ehkä huomaavat, ja
luulen, että jotkut voivat jopa pitää sitä viehättävänä. Koska olen niin avoin uusille ihmisille ja voin kertoa kaiken heti, kaikki salaisimmat juttuni. Ne varmaan ihmettelevät sitä. Niin kuin ihmettelen itsekin. Että miksi mä taas tein näin? Onko mun pakko olla tämmöinen? Mä oon miettinyt tätä paljon, ja mä luulen, että yritän vain täyttää sitä sisäistä tyhjyyttäni näillä mun kertomuksilla.

Niin siksi kerron sulle tästä, että tämä on tapahtunut. Enkä ymmärrä sitä. Ja voisitko sä ehkä ymmärtää sen, ja selittää sen mulle?